Wikipedia

Palautetut alueet (Puola)

Palautetut alueet (puol. Ziemie Odzyskane) on Puolassa käytetty nimitys niistä ennen Saksaan tai Danzigin vapaakaupunkiin kuuluneista, Oder–Neisse-linjan itäpuolella sijaitsevista alueista, jotka toisen maailmansodan jälkeen liitettiin Puolaan ja joista niissä asunut saksalaisväestö samaan aikaan karkotettiin. Niistä on käytetty myös nimityksiä Läntiset ja pohjoiset alueet (puol. Kresy Zachodnie). Palautetuiksi näitä alueita on sanottu, koska suurin osa niistä oli keskiajalla todella kuulunut Piast-dynastian hallitsemaan Puolaan,[1][2] mutta liitetty saksalaisiin ruhtinaskuntiin ja samalla Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan jo satoja vuosia ennen kuin Preussi, Itävalta ja Venäjä 1700-luvun lopulla jakoivat Puolan keskenään[3][4] [5] Vuosisatojen kuluessa suurin osa näistä alueista oli kuitenkin lähes täysin saksalaistuneet väestöltään ja myös kielellisesti.[6]

Puolan rajat vuoteen 1938 saakka ja vuodesta 1945 lähtien. Neuvostoliitolle menetetyt alueet harmaalla, Puolaan liitetyt alueet vaaleanpunaisella.
Puola Piast-sukuisen Bolesław III:n hallitessa (1102–1138). Puolan länsiraja oli tuolloin paikoitellen Oder-joella ja muutoinkin lähellä nykyistä Oder–Neisse-linjaa.
Puola-Liettua laajimmillaan Deulinon rauhan jälkeen vuonna 1619. Puolaan toisen maailmansodan jälkeen palautetut alueet kuuluivat tällöin jo saksalaisiin ruhtinaskuntiin.

Valtaosa näiden alueiden entisistä asukkaista joko pakeni alueelta sodan loppuvaiheessa tai karkotetiin Neuvostoliiton ja Puolan kommunististen viranomaisten toimesta sodan jälkeen, joskin muutamilla paikkakunnia on edelleen pieni saksalainen vähemmistö. Tilalle muutti puolalaisia varsinkin niiltä Puolan entisiltä itäisiltä alueita, jotka samaan aikaan liitettiin Neuvostoliittoon, mutta myös natsien sota-aikana pakkotyöhön määräämiä puolalaisia, Operaatio Veikselin yhteydessä pakkosiirrettyä ukrainalaisia sekä muita Puolaan sodan jälkeen asutettuja vähemmistöjä kuten Puolan kreikkalaisia ja makedonialaisia.[7]

Virallisesti selitettiin, että alueen entinen saksalaisväestö oli nopeasti saatava karkotetuksi, jotta alueelle voitiin asuttaa Neuvostoliittoon liitettyjen alueiden puolalaisväestö. Tosiasiassa kuitenkin Puolaan liitetyt alueet jäivät pitkähköksi ajaksi selvästi harvemmin asutuiksi kuin ne olivat ennen olleet.[8] Neuvostoliiton tukemina Puolan kansantasavallan viranomaiset, jotka johtivat uudelleenasutusta, hävittivät myös alueelta suuren määrän saksalaisen kulttuurin jäänteitä kuten historiallisia muistolaattoja rakennusten seinissä. Myös monet paikannimet muistettiin.

Itä-Saksa tunnusti Saksan ja Puolan välisen sodanjälkeisen rajan, Oder–Neisse-linjan vuonna 1950, Länsi-Saksa vuonna 1970, ja se vahvistettiin lopullisesti vuonna 1990 Puolan ja yhdistyneen Saksan välisellä rajasopimuksella.[9]

Alkuperä ja termin käyttö

muokkaa
 
Puolalaista nationalistista propagandaa 1930-luvulta: "Nie jestesmy tu od wczoraj. Sięgaliśmy daleko na zachód." (Emme ole täällä vasta eilisestä lähtien. Kerran me saavuimme kauas länteen.)

Termiä "palautetut alueet" käytettiin ensimmäisenä virallisesti Puolan presidentin julistuksessa 11. lokakuuta 1938 sen jälkeen kun Puolan armeija oli vallannut siihen saakka Tšekkoslovakialle kuuluneen Trans-Olzan.[10] Toisen maailmansodan jälkeen siitä tuli virallinen nimitys niille Saksan entisille alueille, jotka Potsdamin konferenssin päätöksen mukaisesti liitettiin Puolaan[11] Liitos oli määrä vahvistaa Saksan kanssa pidettävässä rauhankonferenssissa, jota kuitenkaan ei koskaan pidetty.[12]

Palautetuiksi sanottujen alueiden eri osilla oli kuitenkin aikaisemmin ollut toisistaan poikkeavat historialliset vaiheet, joiden perusteella ne voidaan jakaa kolmeen ryhmään:

Taustalla vaikutti käsitys nykyisestä Puolasta keskiaikaisen Piast-dynastian valtakunnan seuraajavaltiona.[13][14][15] Hieman yksinkertaistaen Piastien Puolaa pidettiin etnisesti yhtenäisenä valtiona, joka rajat vastasivat toisen maailmansodan jälkeisiä[16] ja joka kummassakin suhteessa poikkesi selvästi myöhemmästä Jagellojen Puolasta, joka oli monikansallinen ja alueellisesti itäisempi.[16] Käsitys, että tämä alue todellisuudessa muodosti "vanhat puolalaiset maat"[17][18] oli kuitenkin peräisin Puolan sodanedellisen ajan äärioikeistolaisilta SN:ään sitoutuneilta piireiltä.[19][18] Yhtenä syynä siihen, että sodanjälkeinen Puola suosi enemmänkin Piastien kuin Jagellonien perintöä oli se, että Stalin kieltäytyi vetäytymästä Curzonin linjalta ja että länsiliittoutuneet olivat valmiit tarjoamaan Puolalle saksalaisia alueita sen menettämien itäisten alueiden sijaan.[20] Saksalaisten alueiden luovuttamista Puolalle perusteltiin aluksi selittämällä ne korvaukseksi, mutta myöhemmin myös sillä, että ne itse asiassa olivat entisiä Puolalle kuuluneita alueita.[17][19][13][16]

Dmitrowin mukaan rajansiirron alkuperäistä perustelua, että Saksan itäiset alueet liitettiin Puolaan korvaukseksi maan sodanedellisen itäosan menetyksestä Neuvostoliitolle, pidettiin vastenmielisenä eikä siihen viitattu virallisissa yhteyksissä. Sen sijaan asialle esitettiin historiallisena perusteluna, että näin Puolalle palautettiin sen Piastien aikaiset alueet.[19] Liittoutuneiden Potsdamissa tekemiä päätöksiä ja puolalaisten poliitikkojen siellä esittämiä näkökantoja ei sallittu arvosteltavan.[19] Eräässä kommentissaan Tribune-lehdessä George Orwell kuitenkin vertasi saksalaisen väestön siirtoa siihen, että Irlannin ja Skotlannin koko väestö olisi siirretty muualle.[21] Lisäksi viitattiin siihen, että Piastit olivat jatkuvasti joutuneet puolustamaan Puolaa Saksaa vastaan, kun taas Jagellojen pääkilpailijana oli nouseva Moskovan suuriruhtinaskunta, minkä vuoksi heitä pidettiin vähemmän sopivana perustana sodanjälkeisen Puolan neuvojohtoiselle asemalle.[20][16] Niinpä Puolan kommunistisen puolueenjohtama Puolan kansantasavalta asettui tukemaan ajatusta vanhoihin Piastien maihin perustuvasta Puolasta. Kysymys palautetuista alueista oli yksi niistä harvoista, joista Puolan kommunistihallitus ei joutunut kiistaan opposition kanssa, vaan uusi länsiraja hyväksyttiin Puolassa yksimielisesti. Jopa maanalainen antikommunistinen lehdistö hyväksyi Piastien aikaisten rajojen palauttamisen katsoen sen tekevän viimein lopun saksalaistamisesta ja Drang nach Osten -politiikasta.[22] Virallinen käsitys oli, että puolalaisilla oli aina ollut täysi oikeus asua palautetuilla alueille, vaikka vieraat vallat olivat pitkät ajat estäneet heitä niin tekemästä.[23] Lisäksi kun liittoutuneet pitivät vaikeana määritellä puolalaista "etnografista aluetta", Piast-oppia käytettiin heidän vakuuttamisekseen siitä, että olisi ollut sietämätön vääryys olla palauttamatta alueita Puolalle.[15]

 
Yhdysvalloissa 10. tammikuuta 1945 laadittu Saksan ja Puolan demografinen kartta, johon on merkitty ehdotetut aluemuutokset

Vuoteen 1949 mennessä termiä "palautetut alueet" lakattiin käyttämästä Puolan kommunistien propagandassa, mutta yleisessä kielenkäytössä se säilyi vielä pitkään.[24] Koska näitä alueita ei haluttu katsoa Puolan muista alueista oleellisesti eroaviksi, niitä alettiin sen sijaan nimittää "läntisiksi ja pohjoisiksi alueiksi".[24][25] Analysoituaan kommunistien kirjoittamia historiateoksia Wolff ja Cordell totesivat, että käsityksestä alueiden "palauttamisesta" oli vähitellen luovuttu ja joissakin piireissä myönnettiin avoimesti, että "palautetut alueet" olivat luonteeltaan täysin saksalaisia, joskaan tätä näkemystä ei välitetty laajempiin piireihin puolalaisessa yhteiskunnassa.[26] Sen sijaan alueiden liittämistä Puolaan on pidetty Saksan maksamana hintana siitä, että maa aloitti totaalisen sodan ja lopulta hävisi sen. Sen enempää kommunistit kuin katolinen kirkkokaan eivät enää juuri nimittäneet alueita "palautetuiksi"[26]

Nimitystä palautetut alueet oli kuitenkin käytetty Puolan ulkopuolellakin. Vuonna 1962 paavi Johannes XXIII viittasi alueisiin sanoen niitä "vuosisatojen jälkeen palautetuiksi läntisiksi maiksi", eikä edes Saksan suurlähetystön painostuksesta suostunut korjaamaan sanojaan. Muutamat tutkijat kuten Krzysztof Kwaśniewski pitävät termiä yhä asianmukaisena, koska alueella oli vielä 1945 havaittavissa jälkiä vanhasta puolalaisesta asutuksesta.[27]

Historia vuoteen 1945

muokkaa
Katso myös: Puolan historia
 
Varhainen Piast-suvun Puola suvun ensimmäisen hallitsijan, Mieszko I:n kuollessa vuonna 992

Suurimmassa osassa nykyistä Puolaa asuivat 500-luvulta lähtien useat länsislaavilaiset heimot. Polaanien ruhtinas Miezko I valloitti 900-luvulla Gieznossa sijainneesta tukikohdastaan käsin useimpien heimojen alueet ja perusti näin ensimmäisen puolalaisen valtion ja samalla sen ensimmäisen hallitsijasuvun, Piast-suvun. Hänen valtakuntansa käsitti myös suurimman osan niistä alueista, joita tuhat vuotta myöhemmin nimitettiin "palautetuiksi alueiksi", ei kuitenkaan Warmia-Masurian voivodikuntaa eikä Lusatian itäosaa.

 
Yhdysvalloissa vuonna 1917 julkaistu kartta Puolasta Boleslaw III:n kuollessa vuonna 1138

Miexzko I:n poika, herttua Bolesław I Chrobry, laajensi valtakuntaansa etelään Bautzenin rauhassa vuonna 1018, mutta menetti valtansa Pommerin länsiosassa Itämeren rannalla. Hänen jälkeensä valtakunta hajosi, pakanat kapinoivat ja 1030-luvulla böömilaiset tekivät sen alueelle valloitusretkiä, mutta vuosina 1040–1058 hallinnut Kasimir I yhdisti jälleen useimmat Piast-suvun hallinneet maat, mukaan luettuna Sleesian ja Oderin keskijuoksun varrella sijainneen Lubuszin maan, ei kuitenkaan vielä Länsi-Pommeria, joka liitettiin jälleen Puolaan vasta Bolesław III:n hallitessa vuosina 1116–1121, jolloin Griffins-suku perusti Pommerin herttuakunnan. Bolesław III:n kuoltua vuonna 1138 Puola oli lähes 200 vuotta hajonneena, kun Bolesławin pojat ja myöhemmät jälkeläiset hallitsivat maata mutta riitautuivat keskenään. Hajaannus päättyi vasta, kun Władysław I Lyhyt vuonna 1320 kruunattiin Puolan kuninkaaksi, ja silloinkin vain osittain, sillä Sleesian ja Masovian herttuakunnat eivät joutuneet Piastien valtakunnan alaisuuteen.

Saksalaiset, hollantilaiset ja flaamilaiset uudisasukkaat alkoivat 1100-luvulta lähtien levittäytyä yhä laajemmille alueille Keski- ja Itä- Itä-Eurooppaan. Tästä levittäytymisestä käytetään nimitystä Ostsiedlung. Tämän seurauksena alueella aikaisemmin asuneet puolalaiset, muut länsislaavit ja baltit jäivät Brandenburgissa, Preussissa ja Sleesiassa lopulta, 1300-luvun loppuun mennessä vähemmistöiksi, joskin merkittävä osa slaavilaista väestöä säily muun muassa Ylä-Sleesiassa. Sitä vastoin Suur-Puolassa ja Itä-Pommerissa eli Pomereliassa saksalaiset siirtolaiset jäivät vähemmistöksi.

Vaikka Puolan kuningaskunta menetti useita maakuntia, sen keskiaikaiset lakimiehet kehittivät erityisen vaatimuksen, joka koski kaikkia Puolan entisiä maakuntia, joita ei ollut jälleen yhdistetty Puolaan ennen vuotta 1320. He kehittivät nimellä Corona Regni Poloniae tunnetun teorian, jonka mukaan valtio, kruunu, ei enää ollut välttämättä sidoksissa monarkin henkilöön. Näin ollen kukaan monarkki ei voinut pätevästi luopua vaatimuksistaan alueisiin, jotka historiallisesti tai etnisesti olivat puolalaisia. Nämä vaatimukset kuuluivat valtiolle, kruunulle, joka yhä teoreettisesti käsitti kaikki Puolaan Bolesław III:n vuonna 1138 kuuluneet alueet.

Tätä oppia kehitettiin vielä Kasimir III Suuren kuoltua vuonna 1370, jolloin Unkarin kuningas Ludvig I kruunattiin Puolan kuninkaaksi. Siihen aikaan Unkari oli yksi Keski-Euroopan suurimmista valtakunnista, ja sen vaikutusvalta ulottui Balkanin ruhtinaskuntiin, Etelä-Italiaan ja Napoliin saakka. Unkarin kanssa näin personaaliunioniin päätynyt Puola oli Unkariin verrattuna pienempi, poliittisesti heikompi ja syrjäinen maa. Košicen privilegioissa vuonna 1374 Ludvig I vakuutti, ettei hän tulisi erottamaan mitään alueita Puolan kuningaskunnasta.[28] Esikuvana tälle vakuutukselle oli Böömissä jo aikaisemmin säädetty samankaltainen laki Böömin kuninkaan kruunusta, Corona regni Bohemiae]].

Osa menetetyistä alueista, Pomerelia ja Masovia, liitettiinkin 1400- ja 1500-luvuilla takaisin Puolaan. Kuitenkin kaikki Puolan kuninkaat aina Puola-Liettuan lopulliseen häviöön (1795) saakka joutuivat lupaamaan tehdä kaiken voitavansa menetettyjen alueiden palauttamiseksi Puolan kruunulle.[29]

Puolaan vuonna 1945 jälleen liitettyihin alueisiin liittyy monia Puolan historian kannalta merkittäviä tapauksia. Sellaisia ovat voittoisat Cedynian, Niemczan (1017), Hundsfletin, Głogówin (1109), Grunwaldin (1410) ja Oliwan (1627) sekä hävityt Legnican 1241]] ja Westerplatten (1939) taistelut. Siellä on keski- ja renessanssiajalla kirjoitettu vanhimmat puolankieliset tekstit. Sinne, Wrocławiin and Kołobrzegiin perustettiin keskiajalla Puolan ensimmäiset katoliset piispanistuimet, ja siellä sai 1500-luvulla myös Puolan uskonpuhdistus alkunsa.

Alueilla on syntynyt tai asunut useita huomattavia henkilöitä. Sieltä olivat kotoisin tähtitieteilijät Nikolaus Kopernikus ja Johannes Hevelius. Renessanssiaikainen runoilija ja diplomaatti Johannes Dantiscus, jota on sanottu "puolalaisen diplomatian isäksi", sekä kartografi, diplomaatti, historioitsija ja musiikinteoreetikko Marcin Kromer olivat molemmat Warmian piispoja. Puolalainen romaani- ja näytelmäkirjailija Ignacy Krasicki asui aikuisena Warmiassa. Näillä alueilla olivat syntyneet myös taidemaalarit Daniel Schultz, Tadeusz Kuntze ja Antoni Blank sekä säveltäjät Grzegorz Gerwazy Gorczycki ja Feliks Nowowiejski.

Jo Puolan itsenäistymisen aikoihin vuonna 1918 puolalainen aktivisti Józef Frejlich, vaati, että Oderin itäpuoliset alueet, mukaan luettuna teollisuuskaupungit kuten Breslau (Wrocław) ja Itämeren satamakaupungit Steettin (Szczecin) ja Danzig (Gdańsk), jotka hänen mukaansa olivat taloudellisesti osa Puolaa, oli yhdistettävä "Puolan taloousalueen" muiden osien kanssa[30] yhtenäiseksi ja itsenäiseksi valtioksi, mitä hän piti perustavana edellytyksenä Puolan taloudelliselle elpymiselle ensimmäisen maailmansodan jälkeen.[31][32]

Vuonna 1918 Saksan itäisillä alueilla puhkesivat Suurpuolan kapina ja Sleesian kansannousut. Versailles’n rauhassa Puolaan liitettiin Saksan siihenastisista alueista Posenin seutu, osa Länsi-Preussia, joka tunnettiin Puolan käytävänä, sekä osa Ylä-Sleesiaa. Puolan ensimmäinen tasavalta esitti vaatimuksia myös osittain puolankielisen Ylä-Sleesian Saksalle jääneeseen osaan, Masuriaan ja Danzigin kaupunkiin, Tšekkoslovakiaan liitettyyn Cieszynin-Sleesiaan ja muihin raja-alueisiin, joissa oli merkittävä puolalainen väestönosa. Näiden alueiden puolalainen väestö joutui saksalaistamisen ja pahenevan sorron alaiseksi varsinkin sen jälkeen kun natsit nousivat Saksassa valtaan vuonna 1933.

Kauan sitten saksalaistetuista Ala-Sleesiasta, Taka-Pommerista ja Itä-Preussista ei maailmansotien välisenä aikana kiistelty.[33] Kuitenkin kun Hitlerin Saksa juuri ennen toisen maailmansodan alkua kävi Puolan kannalta uhkaavaksi, puolalaiset nationalistit julkaisivat vastatoimena karttoja, joissa Puolaan kuuluviksi oli merkitty myös Puolaan keskiajalla kuuluneet alueet, ilmaisten näin niihin kohdistuneet vaatimuksensa.

Maailmansotien välisenä aikana, jo ennen natsien valtaantuloa, Saksan hallinto muutti alueella tuhansia paikannimiä häivyttääkseen jäljet alueen slaavilaisesta menneisyydestä.

Pommeri

muokkaa
 
Puolaan liitetty osa Pommeria (oranssi) ja muut "palautetut alueet" (vihreä)
 
Pommerin herttuoiden linna Szczecinissä

Pommeri tuli Puolan hallintaan vähitellen Bolesław I:n 900-luvulta alkaen sen jälkeen kun Mieszko I ensin oli valloittanut osan siitä. Mieszkon poika Bolesław I Urhea perusti Kolbergiin piispanistuimen vuosien 1000 ja 1007 välillä, ennen kuin hän jälleen menetti alueen. Puolan herttuat yrittivät myöhemminkin alistaa Pommerin slaavilaiset heimot valtaansa, mutta siinä onnistui vasta Bolesław III vuosina 1116–1121 käydyissä taisteluissa ja hänkin vain osittain. Vuosina 1124 ja 1128 alueelle tuli lähetyssaarnaajia, jotka menestyksellisesti käännyttivät asukkaita kristinuskoon. Bolesławin kuolemaan (1138) mennessä Puola oli kuitenkin menettänyt valtansa suurimmassa osassa Länsi-Pommeria. Pian tämän jälkeen Pommerin Griffin-sukuisen herttua Boguslav I:n aikana Pommeri liitettiin Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Myöhemmän Länsi-Pommerin itäisin osa, muun muassa Słupskin kaupunki, kuului 1200-luvulta lähtien Pomereliaan, joka liitettiin takaisin Puolaan, ja 1300- ja 1400-luvuilla se muodosti Słupskin herttuakunnan, joka hallitsijat olivat Puolan Jagello-dynastian vasalleja. Seuraavien vuosisatojen aikana Länsi-Pommeri saksalaistui yhä enemmän, joskin pieni polabilainen vähemmistö säilyi. Alueen alkuperäinen slaavilainen ja puolalainen väestö joutui saksalaisten tahoista syrjinnän alaiseksi; muun muassa kiellettiin ostamasta tavaroita slaaveilta ja puolalaisia, eikä heitä hyväksytty käsityöläiskiltojen jäseniksi.[34] Paikallisen Griffin-dynastian hallitsema Pommerin herttuakunta oli olemassa 500 vuotta, kunnes Ruotsi ja Brandenburgin vaaliruhtinaskunta (myöhemmän Preussin edeltäjä) jakoivat sen 1600-luvulla keskenään. Pommerin provinssissa oli 1900-luvun alussa melkein 1,7 miljoonaa asukasta, joista vain 14 200 puhui äidinkielenään puolaa, varsinkin Länsi-Preussin provinssin rajan läheisyydessä, ja 300 henkeä kašubia. Monissa alueen kaupungeissa kuten Stettinissä ja Kołobrzegissä puolalainen vähemmistö joutui ankaran sorron alaiseksi sen jälkeen kun natsit nousivat Saksassa valtaan vuonna 1933.

Gdańsk, Lębork ja Bytów

muokkaa
 
Gdańsk oli keskiajalta saakka Puolan tärkein satamakaupunki. Se oli 1400-luvulta 1700-luvulle saakka myös Puolan suurin kaupunki. Puola menetti sen toisessa jaossa vuonna 1793.
 
Entinen Danzigin vapaakaupunki (oranssi) ja muut "palautetut alueet" (vihreä)

Pommerin itäisin osa, Pomerelian seutu, Gdańsk (Danzig) mukaan luettuna, kuului Puolaan sen ensimmäisen hallitsijan, Mieszko I:n ajoista lähtien. Puolan jouduttua hajaannustilaan sitä hallitsivat 1100- ja 1200-luvuilla Samboridit, jotka ainakin alkuvaiheessaan kiinteämmin sidoksissa Puolan kuningaskuntaan kuin Griffinit. Kępnon rauhansopimuksen (1282) viimeisen Samboridi-hallitsijan, Mestwin II:n kuoleman (1294) jälkeen aluetta hallitsivat jonkin aikaa Puolan kuninkaat, joskin sitä vaati itselleen myös Brandenburgin vaaliruhtinaskunta. Vuonna 1308 Saksalainen ritarikunta valloitti Danzigin ja liitti sen valtakuntaansa.

Useimmat seudun kaupungit liittyivät Preussin liittoon, joka vuonna 1454 alkoi kapinoida Saksalaisen ritarikunnan valtaa vastaan ja pyysi Puolan kuningas Kasimir IV Jagiellonia liittämään alueen Puolaan. Kuningas suostui pyyntöön ja allekirjoitti asiaa koskevan asiakirjan, mistä seurannut kolmetoistavuotinen sota (1454–1466) päättyi Puolan voittoon. Sodan lopettaneessa Thornin rauhassa alue liitettiin Puolaan. Siitä muodostettiin Pommerin voivodikunta, joka kuului Puolaan vuosina 1772 ja 1793 suoritettuihin Puolan jakoihin saakka. Pieni alue Pomerelian länsiosassa, Lauenburgin and Bütowin maa, luovutettiin Pommerin hallitsijoille puolalaisena läänityksenä, mutta liitettiin takaisin Puolaan vuonna 1637 ja muutettiin myöhemmin jälleen puolalaiseksi läänitykseksi, jollaisena se pysyi Puolan ensimmäiseen jakoon saakka. Tällöin alueen kaupunkilaisväestöstä kolme neljäsosaa oli saksaa puhuvia protestantteja.[35]

Kun Puola vuonna 1918 jälleen itsenäistyi, siihen liitettiin suuri osa Pomereliaa, josta muodostui niin sanottu Puolan käytävä. Näin ollen tämä alue ei kuuluu Puolaan toisen maailmansodan jälkeen liitettyihin ns. palautettuihin alueisiin.

Lubuszin maakunta ja Suur-Puolan osat

muokkaa
 
Itä-Brandenburg eli Neumark (oranssi) ja muut "palautetut alueet" (vihreä)
 
1800-luvulla laadittu kartta Piast-suvun hallitsemasta Suur-Puolasta: Lubszin maakunta Oderin molemmin puolin merkitty keltaisella, Suur-Puolan Brandenburgiin liitetyt luoteisosat vihreällä

.

Mieszkon valtakuntaan kuului myös Oderin molemmin puolin sijainnut Lubuszin maakunta, joka lännessä ulottui Spree-jokeen saakka. Keskiaikaisen Puolan hajotessa Lubuszin maakunta kuului vaihdellen Suur-Puolaan ja Puolan sleesialaisiin maakuntiin. Puola menetti Lubuszin vuonna 1249, kun Sleesian herttua Bolesław II Rogatka myi alueen Brandenburgin Askania-sukuisille markkreiveille. Vuosina 1373-1415 Lubuszin maakunta kuului Böömin kruunun maihin.

Brandenburg valloitti Suur-Puolan herttua Przemysł:ltä Santokin rajalinnoituksen ja teki siitä Neumarkiksi nimitettyjen itäisten alueidensa keskuksen. Seuraavien vuosikymmenten aikana Brandenburg valloitti lisää alueita Suur-Puolan luoteisosista. Myöhemmin Puola valtasi Santokin useita kertoja lyhyeksi ajaksi takaisin. Vuonna 1368 kuningas Kasimir III Suuri sai valloitetuksi myös Wałczin kaupungin takaisin. Suur-Puolan menettämät alueet kuuluivat vuodesta 1373 lähtien Böömin kruunun maihin, kunnes vuonna 1402 ne Böömin Luxemburg-suvun ja Puolan Jagello-suvun välisestä sopimuksesta huolimatta myytiin Saksalaiselle ritarikunnalle. Ritarikunnan ja Puolan vuosina 1431–1435 keskenään käymän sodan aikana monet alueen kaupungit kuten Choszczno (Arnswalde), Drawno (Neuwedell) ja Złocieniec Falkenburg) kapinoivat ritarikuntaa vastaan voidakseen liittyä Puolaan.[36] Puolan nykyinen Lubuszin voivodikunta käsittää suurimman osan Neumarkista eli Brandenburgin entisistä Oderin itäpuolisista alueista.

 
Posen–Länsi-Preussi (oranssi) ja muut "palautetut alueet" (vihreä)
 
Puolan valistuksen johtohahmoihin kuuluneen Stanisław Staszicin syntymäkoti Piłassa (nykyisin museona)

Vuonna 1668 Puola menetti Brandenburg-Preussille Suur-Puolassa sijainneen Czaplinekin kaupungin lähiympäristöineen. Puolan ensimmäisessä jaossa vuonna 1772 Preussi sai myös Suur-Puolan pohjoisosan, muun muassa Piłam ja Wałczin, ja toisessa jaossa vuonna 1793 loputkin alueesta kuten Międzyrzeczin and Wschowan. Napoleonin aikana Suur-Puolan alueet olivat osa Varsovan herttuakuntaa, mutta Wienin kongressissa vuonna 1815 Preussi sai ne takaisin, ja niistä tuli osa Poznańin suurherttuakuntaa, joka myöhemmin muutettiin Posenin provinssiksi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen osa Posenin provinssista ja Länsi-Preussista liitettiin Puolan toisen tasavallan alueisiin. Sen Saksalle jääneistä alueista muodostetiin Posenin-Länsi-Preussin rajamaakunta (saks. Grenzmark Posen-Westpreußen.

Sleesia

muokkaa
 
Sleesia (oranssi) ja muut "palautetut alueet" (vihreä)

Sleesiassa asui vanhalla ajalla germaaneja, mutta heidän siirryttyään 300-luvulta lähtien pois sinne sijoittui slaaveja. Alue joutui 900-luvulla Puolalle, ja asukkaat käännytettiin kristinuskoon.[37] Ala-Sleesia kuului keskiaikaisen Puolan tärkeimpiin alueisiin, ja Wrocław oli 1100-luvulla kirjoitetun Gesta principum Polonorum -kronikan mukaan yksi maan kolmesta suurimmasta kaupungista. [38]

 
Sleesian kaupunkien puolankielisiä nimiä Berliinissä Sleesian sotien aikana 1750 julkaistussa virallisessa asiakirjassa.[39]

Sleesia jaettiin myöhemmin useiden ruhtinaiden kesken, jotka kaikki olivat Puolan vasalleja.[37] Ensimmäiset saksalaiset uudisasukkaat saapuivat alueelle 1100-luvulta lähtien, ja 1200-luvulta, Henrik I Parrakkaan ajoista lähtien siirtolaisuus sai laajat mittasuhteet.[40] Alue joutui 1300-luvulla Böömin alaisuuteen, ja vuodesta 1627 lähtien se kuului Itävallan Habsburgien valtakuntaan.[37] Preussin Fredrik II Suuri valloitti suurimman osan Sleesiaa vuonna 1742.[37] Osa Ylä-Sleesiaa liitettiin ensimmäisen maailmansodan kansanäänestyksen tuloksen mukaisesti Puolaan[37], mutta suurin osa Sleesiaa jäi Saksalle, kunnes sekin vuonna 1945 liitettiin Puolaan osana niin sanottuja palautettuja alueita.

Warmia ja Masuria

muokkaa
Pääartikkeli: Itä-Preussi
 
Saksalaisen ritarikunnan valtio, myöhempi Preussin herttuakunta Puolan kruunun alaisena vasallivaltiona 1466–1657. Warmia kuului Puolan suoraan hallitsemiin alueisiin Puolan ensimmäiseen jakoon (1772) saakka.
 
Itä-Preussin eteläosa (oranssi) ja muut "palautetut alueet" (vihreä)

Warmian ja Masurian alueilla asuivat alkujaan balttilaiset muinaispreussilaiset. Saksalainen ritarikunta valloitti maan 1200-ja 1300-luvuilla ja toi sinne kristinuskon.[41] Läheisen Puolaan kuuluneen Masovian asukkaiden, masuurien, sallittiin muuttaa alueelle, joka heistä sai nimen Masuria. Kun alueen kaupungit ryhtyivät kapinaan, Puolan kuningas Kasimir IV Jagiellonin valloitti alueen ja liitti sen Puolaan vuonna 1454. Thornin rauhassa vuonna 1466 silloisen Preussin länsiosa, Warmia liitettiin lopullisesti Puolaan, kun taas Itä-Preussi, johon kuului muun muassa Masuria, jäi ritarikunnalle Puolan alaisena läänitysalueena.[41] Vuonna 1525 ritarikunnan suurmestari Albrekt Brandenburgilainen muutti ritarikuntavaltion maalliseksi Preussin herttuakunnaksi.[41] Hän toi alueelle myös uskonpuhdistuksen[41], ja siitä tuli yksi luterilaisuuden johtavista alueista, kun taas Warmia pysyi yhtenä täydellisimmin katolisena Puolan alueista.

Vuodesta 1618 lähtien Preussin herttuakunnalla ja saksalaisella Brandenburgin vaaliruhtinaskunnalla oli yhteinen hallitsija. Puolan ylävalta Preussin herttuakunnassa päättyi vuonna 1658, kun Puolan kuningas tunnusti maan itsenäisyyden. Vuonna 1701 Brandenburgin ja Preussin hallitsija Fredrik I julistautui Preussin kuninkaaksi, mistä lähtien valtakunta tunnettiin Preussin kuningaskuntana.[41] Myös Warmia liitettiin tähän valtakuntaan Puolan ensimmäisessä jaossa vuonna 1772. Vuodesta 1773 lähtien Warmia ja Marsuria yhdessä muodostivat Itä-Preussin maakunnan eteläisen osan.

Koko Warmia ja suurin osa Masuriaa jäivät Saksalle ensimmäisen maailmansodan ja Puolan itsenäistymisen jälkeenkin. Itä-Preussi, johon nämä alueet kuuluivat, jäi kuitenkin Puolan käytävän muusta Saksasta erottamaksi eksklaaviksi. Vuonna 1920 pidetyssä Itä-Preussin kansanäänestyksessä Veikselin itäpuoliset alueet kuten Marienwerder (Kwidyzyn), lähes koko Allenstein (Olsztyn) ja Oletzkon piirikunta päättivät kuulua Itä-Preussin provinssiin ja samalla Saksaan, Weimarin tasavaltaan. Mutta toisen maailmansodan Itä-Preussin koko eteläosa liitettiin Puolaan, pohjoisosa sen sijaan Neuvostoliittoon Kaliningradin alueena.

Alueilla ennestään asuneet puolalaiset vähemmistöt

muokkaa
 
Piast-suvun linna Opolessa ennen kuin saksalaiset viranomaiset purkivat sen vuosina 1928–1930.

Puolaa 900-luvulta 1300-luvulle saakka hallinneen Piast-suvun ajoista saakka etnisiä puolalaisia on yhtäjaksoisesti asunut myös silloisen valtakunnan läntisillä alueilla siitä huolimatta, että niiden eri osia myöhemmin eri aikoina hallitsivatkin Böömi, Unkari, Itävalta, Preussi ja lopulta vuodesta 1871 lähtien Saksa. Puolalaiset olivat kuitenkin jääneet laajoilla alueilla vähemmistöksi, sillä jo 1200-luvulla alueet alkoivat väestöltään saksalaistua (Ostsiedlung), kun Sleesiaan ja Pommeriin muutti yhä enemmän saksalaisia sekä myös flaamilaisia ja hollantilaisia siirtolaisia.[42] Lisäksi 1300-luvulta lähtien monet Masovian puolalaiset muuttivat Preussin herttuakunnan läntisiin osiin.[43]

 
Olsztynissä aikoinaan ilmestyneen puolankielisen Gazeta Olsztyńska -nimisen sanomalehden toimitalo, jonka natsit tuhosivat vuonna 1939,[44] mutta joka jälleenrakennettiin vuonna 1989

Ennen toista maailmansotaa Masurian, Warmian ja Ylä-Sleesian seuduilla asui myös puolalaista väestöä, ja monilla paikkakunnilla puolalaiset olivat enemmistönäkin.[45] Saksassa vuonna 1939 suoritetun väestönlaskennan mukaan näillä alueilla oli 8 855 000 asukasta, joista puolaa puhuvia ja kaksikielisiä oli vajaat 700 000.[46] Useimmat tutkijat pitävät kuitenkin näitä natsien valtakaudella laadittuja tilastoja kansallisista väestöistä epäluotettavina ja karkeasti vääristeltyinä.[47] Puolalaiset väestötieteilijät ovatkin arvelleet, että Saksan itäisillä alueilla asui ennen sotaa ainakin 1,2 miljoonaa[46], mahdollisesti jopa 1,3 miljoonaa puolalaista.[48] Heistä arvellaan asuneen noin 850 000 Ylä-Sleesiassa, 30 000 Itä-Preussissa, loput muilla alueilla.[46]

Saksan vallan alaisina puolalaiset yhteisöt joutuivat syrjinnän ja sorron alaiseksi. Vuonna 1924 Saksassa perustettiin kansallisten vähemmistöjen yhdistys, joka edusti myös puolalaisia. Warmialaisen Preussin maapäivien jäsenen Jan Baczewskin aloitteesta säädettiin laki, jonka mukaan kansallisille vähemmistöille voitiin perustaa omat koulut.[49] Vuonna 1938 natsihallitus muutti alueella tuhansia paikannimiä; varsinkin kaupunkien ja kylien entiset puolankieliset nimet vaihdettiin tuolloin keksittyihin saksankielisiin. Pian Schutzstaffel (SS) alkoi tehdä hyökkäyksiä puolalaisten järjestöjen toimitiloihin, puolalaisten omistamiin kauppoihin ja yksityiskoteihinkin.[50] Toisen maailmansodan aikana alueelle myös siirrettiin muualta tuhansittain puolalaisia pakkotyöhön.

Pommerissa, Lubuszin alueella ja Ala-Sleesiassa oli siellä täällä myös täysin puolalaisia kyliä. Lisäksi puolalaiset olivat merkittävänä vähemmistönä alueen suurissa kaupungeissa kuten Breslaussa (puol. Wrocław), Stettinissä (puol. Szczecin) ja Grünberg in Schlesienissä (puol. Zielona Góra).[51][52][53]

Kaavailut rajasta toisen maailmansodan aikana

muokkaa

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa syyskuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto miehittivät Puolan ja jakoivat maan keskenään.[54] Vuonna 1941 Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon maa joutui kokonaisuudessaan Saksan miehittämäksi.

Teheranin konferenssi

muokkaa
Pääartikkeli: Teheranin konferenssi

Teheranin konferenssissa vuonna 1943 Josif Stalin otti ensimmäisenä puheeksi Puolan länsirajan siirtämisen Oderjoelle. Yhdysvaltalaiset eivät kuitenkaan siihen aikaan osoittaneet kiinnostusta mahdollisiin rajamuutoksiin.[55]

Jaltan konferenssi

muokkaa
Pääartikkeli: Jaltan konferenssi

Kysymys Puolan rajoista tuli jälleen puheeksi Jaltan konferenssissa 1945. Tällöin sovittiin, että Puolan itärajaksi tulisi niin sanottu Curzonin linja. Hyvityksenä menetetyistä alueista Puolalle annettaisiin lisäalueita lännestä ja pohjoisesta. pohjoisessa ja lännessä Saksan alueista. Puolan uusista rajoista oli tarkoitus sopia lopullisesti Puolan uuden hallituksen kanssa erikseen pidettävässä konferenssissa.[56]

Puolan länsirajasta Stalin totesi, että Puolan maanpaossa ollut pääministeri Stanisław Mikołajczyk oli ilmaissut suuren tyytyväisyytensä kuultuaan, että Puolalle tultaisiin luovuttamaan Stettin (Szczecin) ja Neissen itäpuolinen osa Saksaa[57] Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt sanoi kuitenkin, että hänelle olisi suuri helpotus, jos Stalin tekisi myönnytyksiä Puolan itärajaa koskevista vaatimuksistaan.[58] Winston Churchill sanoi, että Iso-Britannia ei hyväksyisi sellaisia järjestelyjä, jotka eivät palauttaisi Puolaa itsenäiseksi valtioksi[59], mutta näin laajaa aluesiirtoa Saksalta Puolalle hänen oli vaikea hyväksyä.[60] Hän sanoi erityisesti, että monia brittejä suuresti järkyttäisi, jos yli 11 miljoonaa saksalaista joutuisi lähtemään luovutettavilta alueilta, mihin Stalin vastasi, että monet heistä olivat jo paenneet puna-armeijan tieltä.[61]

Oderilla on kuitenkin kaksi Neisse-nimistä sivujokea (Lusatian Neisse ja Glatzerin Neisse), ja neuvotteluissa molempia ehdotettiin rajalinjoiksi.[62]

Puolan ja Neuvostoliiton vaatimukset

muokkaa
 
Toisen maailmansodan jälkeiset rajansiirrot länteen.

Alustavan sopimuksen mukaan Saksalle oli määrä jättää Stettin, mutta Puolaan olisi liitetty koko Itä-Preussi, Königsberg eli nykyinen Kaliningrad mukaan luettuna. Tätä Puolan hallitus oli vaatinutkin jo syyskuussa 1939, koska Itä-Preussin strateginen asema teki Puolan mahdottomaksi puolustaa.

Stalin kuitenkin vaati, että Königsberg oli liitettävä Neuvostoliiton alueisiin, jotta maan sotalaivasto saisi sieltä jäätymättömän sataman. Sen sijaan Puola saisi korvauksena Stettinin. Puolan maanpaossa olleella sotaa edeltävällä hallituksella ei ollut asiasta paljon sanottavaa, mutta se vaati, että Puolan historiallinen kaupunki Lwów (nykyinen L’viv) jäisi Puolalle. Siihen Stalin ei myöntynyt, mutta tarjosi vastineeksi Breslauta (Wrocław). Monet Lwów’in silloisista asukkaista muuttivat myöhemmin Gdańskiin.

Puolaan liitetyt alueet

muokkaa
 
Oder–Neisse-linja ja Puolaan liitetyt alueet

Puolaan liitetyt alueet käsittivät melkein koko Sleesian, yli puolet Pommerista, itäisimmän osa Brandenburgista, pienen osa Saksia, Danzigin ja eteläosan Itä-Preussia eli Masurian ja Warmian. Suurin osa näistä alueista oli kuulunut Saksan suurimpaan osavaltioon, Preussiin, pieni alue Neissen yläjuoksun varrella kuitenkin Saksiin.

Alueelta karkotettiin tai sinne estettiin palaamasta noin 14 miljoonaa asukasta, mikä on maailmanhistorian suurimpia etnisiä puhdistuksia. Potsdamin konferenssissa päätettiin, että karkotusten olisi tullut tapahtua "järjestyneesti ja humaanisti".[63] Näin ei kuitenkaan tapahtunut[63], vaan saksalaisten asukkaiden karkottamiseksi käytettiin julmia väkivaltakeinoja.

Puolalainen propaganda alkoi nimittää maahan liitettyjä alueita palautetuiksi alueiksi. Tämä perustui siihen, että keskiajalla ne olivat kuuluneet puolalaisen Piastin dynastian hallintaan. Suurin osa niistä oli kuitenkin liitetty Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan ja Preussiin jo vuosisatoja ennen 1700-luvulla tapahtuneita Puolan jakoja. Nimitys tuli käyttöön välittömästi toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin uskottiin, että lopullinen rauhansopimus solmittaisiin piankin ja että uusi raja jäisi pysyväksi.

Uusi järjestely oli myös Stalinin intressien mukainen, koska se teki Neuvostoliitolle mahdolliseksi toimia Puolan länsirajan pääasiallisena takaajana.

Palautetut alueet käsittävät pääosan nykyisistä Warmia-Masurian, Pommerin, Länsi-Pommerin, Lubuszin, Ala-Sleesian ja Opolen voivodikunnista.

Alueiden sodanjälkeisen väestön alkuperä

muokkaa
 
Neuvostoliitoon liitetyiltä alueilta ilta alueita kotoisin olleiden puolalaisten osuus väestöstä Puolaan liitetyillä alueilla piirikunnittain

Puolassa joulukuussa 1950 toimeenpannussa väestönlaskennassa kerättiin tilastotietoja siitä, missä Puolaan liitettyjen alueiden asukkaat olivat asuneet ennen sotaa, elokuussa 1939. (Syyskuussa 1939 tai myöhemmin syntyneet tilastoitiin sen mukaan, missä heidän äitinsä oli tuolloin asunut). Tällöin todettiin esimerkiksi, että monilla alueilla, jotka ennen sotaa olivat kuuluneet Saksaan mutta sijaitsivat lähellä rajaa, suuri osa väestöstä oli tullut Puolaan jo silloin kuuluneilta naapurialueilta. Esimerkiksi entisen Puolan käytävän alueelta kotoisin olleita kasubeja asui runsaasti läheisillä ennen Saksaan kuuluneilla Pommerin alueilla. Puolaan jo ennen sotaa Poznańin alueen entisiä asukkaita taas asui runsaasti Brandenburgiin kuuluneen Neumarkin alueella ja Suwałkin seudulta tulleita läheisessä Masuriassa. Puolasta Neuvostoliittoon liitetyiltä, nykyisin Valko-Venäjään ja Ukrainaan kuuluneilta itäisiltä alueilta karkoitettuja puolalaisia asui runsaasti kaikkialla Puolaan liitetyillä entisillä saksalaisalueilla, mutta myös Keski-Puolassa.


Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Suomen kielessä käytetään välilyöntiä, ei pilkkua miljoonien tai tuhansien erottimena. Vrt. esim. https://kielitoimistonohjepankki.fi/ohje/luvut-ja-numerot-numeroiden-ryhmittely/
Palautetuilla alueilla vuonna 1950 asuneiden henkilöiden synnyinpaikat (vuoden 1939 hallinnollisten rajojen mukaan)[64]
Alue (vuoden 1939 rajojen mukaan): Ylä-Sleesia Ala-Sleesia Itä-Brandenburg Länsi-Pommeri Danzigin vapaakaupunki Itä-Preussin eteläosa Yhteensä
Alueella ennestään asuneet (1939 Saksan tai Danzigin kansalaisia) 789,716 120,885 14,809 70,209 35,311 134,702 1,165,632
Puolalaiset pakolaiset (1944–1946) Neuvostoliittoon liitetyltä Kresyn alueelta 232,785 696,739 187,298 250,091 55,599 172,480 1,594,992
Muut ulkomaat kuin Neuvostoliitto, puolalaisia 24,772 91,395 10,943 18,607 2,213 5,734 153,664
Varsova 11,333 61,862 8,600 37,285 19,322 22,418 160,820
Varsovan voivodikunta (Masovia) 7,019 69,120 16,926 73,936 22,574 158,953 348,528
Białystokin voivodikunta ja Suwałkin alue 2,229 23,515 3,772 16,081 7,638 102,634 155,869
Pommerin voivodikunta (Puolaan ennen sotaa kuulunut osa Pommeria) 5,444 54,564 19,191 145,854 72,847 83,921 381,821
Poznańin voivodikunta 8,936 172,163 88,427 81,215 10,371 7,371 368,483
Katowicen seutu (itäinen Ylä-Sleesia) 91,011 66,362 4,725 11,869 2,982 2,536 179,485
Łódźin kaupunki 1,250 16,483 2,377 8,344 2,850 1,666 32,970
Łódźin voivodikunta 13,046 96,185 22,954 76,128 7,465 6,919 222,697
Kielcen voivodikunta 16,707 141,748 14,203 78,340 16,252 20,878 288,128
Lublinin voivodikunta 7,600 70,622 19,250 81,167 19,002 60,313 257,954
Krakovan voivodikunta 60,987 156,920 12,587 18,237 5,278 5,515 259,524
Ala-Karpatian voivodikunta (Rzeszówin seutu) 23,577 110,188 13,147 57,965 6,200 47,626 258,703
asuinpaikka 1939 tuntematon 36,834 26,586 5,720 17,891 6,559 13,629 107,219
Koko väestö joulukuussa 1950 1,333,246 1,975,337 444,929 1,043,219 292,463 847,295 5,936,489

Palautettujen alueiden puolalaistaminen

muokkaa
 
Puolalaiset sotilaat merkitsevät Puolan ja Saksan välisen uuden rajan

Vakiinnuttaakseen valtansa uusilla läntisillä ja pohjoisilla alueillaan Puolan kansantasavalta ryhtyi toimiin niiden asuttamiseksi puolalaisella väestöllä.[15] Koska samaan aikaan Puola myös menetti idässä laajoja, nimellä Kresy tunnetuiksi tulleita alueita Neuvostoliitolle, voitiin puhua "Puolan työntämisestä länteen". Samalla maan pinta-ala kuitenkin pieneni lähes 20 prosenttia (389 00 neliömetristä 312 000 neliömetriin.[65] Miljoonat ei-puolaliset henkilöt, pääasiassa palautettujen alueiden saksalaiset mutta myös jotkut maan itäosissa asuneet ukrainalaiset karkotettiin uudesta Puolasta, jonne taas jouduttiin asuttamaan suuri joukko Neuvostoliitolle menetettyjen alueiden puolalaisia. Karkoitettuja nimitettiin "repatriaateiksi" eli "kotimaahan palautetuiksi".[15] Tuloksena oli Euroopan kaikkien aikojen suurin väestönsiirto.[15]

Käsitystä, että uudet läntiset ja pohjoiset alueet olivat Puolalle palautettuja Piast-suvun alueita, käytettiin hyväksi, jotta sinne muuttaneet tai "kotimaahan palautetut" henkilöt muodostaisivat uudelle hallinnolle uskollisen asujaimiston[66] ja pyrittiin myös oikeuttamaan alueen saksalaisen väestön karkotus.[15] Alueen entisestä väestöstä sinne saivat jäädä "alkuperäisväestöön" kuuluneet, lähes kolme miljoonaa etnisesti puolalaista tai muutoin slaavilaista asukasta, Masurian masuurit ja Pommerin kašubit mukaan luettuina. Puolan hallitus olisi mielellään jättänyt sinne mahdollisimman paljon slaavilaisia "alkuperäisasukkaita", sillä heidän läsnäoloaan käytettiin todistamaan alueiden alkuperäistä puolalaisuutta ja oikeuttamaan niiden yhdistämään Puolaan "palautettuina alueina".[67] Alueelle jääneiden asukkaiden taustaa pyrittiin eri tavoin tutkimaan sen selvittämiseksi, keitä oli pidettävä "piilevästi puolalaisina", niin että he saattoivat saada Puolan kansalaisuuden.[67] Tämän selvityksen läpikäyneet pitivät tätä subjektiivista ja usein mielivaltaista prosessia nöyryyttävänä, ja lisäksi he joutuivat usein syrjinnän kohteeksi vielä sen läpäistyäänkin.[68] Heidät saatettiin esimerkiksi pakottaa vaihtamaan saksalaiset nimensä puolalaisiksi.[69]

Puolan hallinto pyrki kaikin mahdollisin tavoin saattamaan sen käsityksen yleisesti omaksutuksi, että Piastien aikaiset rajat olivat Puolan oikeat rajat. Käsitystä tuki aktiivisesti myös katolinen kirkko.[70] Tiedeyhteisökin sai tehtäväkseen kehittää tätä näkemystä historiasta. Vuonna 1945 perustettiin Läntinen instituutti (puol. Instytut Zachodni) koordinoimaan tieteellistä toimintaa. Sen johtaja Zygmunt Wojciechowski piti päätehtävänään kuvata seudun puolalaista historiaa ja projisoida näiden alueiden nykyinen puolalainen todellisuus historiallista taustaa vasten.[71] Historioitsijat, arkeologit, kielitieteilijät, taidehistorioitsijat ja etnologit tekivät yhteisvoimin voitavansa oikeuttaakseen maan uudet rajat[72] Aikakauslehdet, koulukirjat, matkaoppaat, radio- ja televisiolähetykset ja näyttelyt tekivät heidän tutkimustuloksensa yleisesti tunnetuiksi.[73] Laadittiin virallisia karttoja, joiden tarkoituksena oli osoittaa, että Puolan rajat ensimmäisten tunnettujen Piast-sukuisten hallitsijoiden aikana vastasivat nykyisiä.[15] Norman Daviesin mukaan uudelle sodanjälkeiselle sukupolvelle opetettiin, että Puolan kansantasavallan rajat olivat samat, joiden sisällä Puolan kansa oli kehittynyt vuosisatojen ajan. Lisäksi opetettiin, että "Äiti-Puola" oli aina ollut samassa paikassa, vaikka se olikin välillä ollut pitkät ajat ulkomaalaisten miehittämänä ja poliittiset rajat olivat muuttuneet.[23] Koska palautetut alueet kuitenkin olivat olleet satoja vuosia Saksan ja Preussin hallinnassa, monet niiden historiaan liittyvät tapahtumat katsottiin sodanjälkeisessä Puolassa "ulkomaiseen", ei "paikalliseen" historiaan kuuluviksi.[74] Niinpä puolalaiset tutkijat keskittyivät niihin seikkoihin, jotka yhdistivät alueet Puolaan, kuten Piast-suvun keskiaikaiseen historiaan, alueiden ja muun Puolan välisiin kulttuurisiin, poliittisiin ja taloudellisiin siteisiin ja Preussin puolankielisen väestön historiaan, mutta myös saksalaisten keskiajalta saakka jatkuvasti harjoittamaan itälaajenemiseen ("Drang nach Osten").[75]

  •  
    Vuoden 1945 rajamuutokset. Puolaan liitetyt alueet keltaisella.
  •  
    Maaliskuussa 1945 laadittu ehdotus Puolaan liitettävien alueiden hallinnolliseksi jaoksi (Okreg I-IV).
  •  
    Puolan voivodikunnat kesäkuusta 1946 lähtien.
  •  
    Puolan nykyiset voivodikunnat. Vuonna 1945 liitetyt alueet tummanvihreällä.

Saksalaisten karkottaminen ja saksalaisasutuksen jälkien häivyttäminen

muokkaa
 
Lubiążin luostarin barokkityylinen sisustus poistettiin ja siirrettiin Stężycan, Itä-Puolaan.

Puolan kansantasavallan kommunistiviranomaiset ja jotkut kansalaiset halusivat hävittää kaikki jäljet alueiden aikaisemmasta saksalaisvallasta.[76] Rajansiirron jälkeenkin alueella asui huomattavan paljon saksalaisia. Puolan hallitukseen perustettiin erityinen Palautettujen alueiden ministeriö, jota johti sijaispääministeri Władysław Gomułka.[77] Perustettiin myös "kotimaahanpalautusvirasto", joka valvoi ja organisoi karkotuksia ja uudelleenasututusta. Puolassa asui 14. helmikuuta 1946 toimeenpannun väestölaskennan mukaan yhä 2 288 300 saksalaista, joista 2 036 439, lähes 89 prosenttia, palautetuilla alueilla. Heitä oli yhä 42 prosenttia näiden alueiden asukkaista, sillä niillä asui kaikkiaan 4 822 075 henkilöä.[78] Vuonna 1950 Puolassa oli kuitenkin enää 200 000 ja vuonna 1957 vain 65 000 saksalaista.[79] Vaikka arviot maahan jääneiden saksalaisten määrästä vaihtelevat, saksalaisia muutti maasta runsaati vielä karkotusten jälkeenkin. Vuosien 1956 ja 1985 välisenä aikana 407 000 Sleesiassa ja noin 100 000 Warmiassa ja Masuriassa asunutta henkilöä ilmoitti olevansa saksalaisia ja muutti Saksaan. Kommunistihallinnon romahdettua 1990-luvun alussa noin 300 000-350 000 Puolassa asunutta henkilöä ilmoitti olevansa saksalaisia.[46]

Saksalaisten karkotusta sodanjälkeisestä Puolasta seurasi laaja kampanja kaiken poistamiseksi, mikä muistutti alueen entisestä saksalaisvallasta.[80]

Yli 30 000 saksankielistä paikannimeä vaihdettiin puolankielisiin[81] tai puolalaistettuihin keskiaikaisiin slaavilaisiin.[82][83] Vanhat ennen saksalaisten levittäytymistä käytetyt slaavilaiset ja puolalaiset paikannimet otettiin uudestaan käyttöön; mikäli sellaista ei ollut tiedossa, saksalainen nimi käännettiin tai keksittiin kokonaan uusi nimi.[84] Vuonna 1946 paikannimistön puolalaistamiseksi asetettiin erityinen komitea.[85] Saksan kielen käyttö yleisissä kouluissa, hallinnollisissa asiakirjoissa ja kirkollisissa toimituksissa kiellettiin[81][83] Monet saksalaiset muistomerkit, hautausmaat, rakennukset ja kokonaiset rakennusryhmät hävitettiin.[86] Suuri joukko taideteoksia siirrettiin maan muihin osiin[87] Saksankieliset kyltit ja tekstit poistettiin, jopa kirkoista ja hautausmailta.[80]

Historioitsija John Kulczuckin mukaan Puolan kommunistiviranomaiset huomasivat pian itsekin, että etnisesti homogeenista Puolaa, johon myös palautetut alueet kuuluivat, ollut helppo saada aikaan, sillä oli vaikea selvittää, ketkä saksaa puhuvista "todellisuudessa" olivat puolalaisia, ketkä eivät. Selvästi etniseen puolalaisuuteen viittaavien kriteerien ohella perusteena käytettiin myös henkilöiden käyttäytymistä. Paikallisia tarkistuskomissioita asetettiin ratkaisemaan, kuka oli katsottava puolalaiseksi ja sai jäädä alueelle. Heidän päätöksensä perustuivat nationalistiseen oletukseen, että henkilön kansallinen identiteetti on synnynnäinen ja elinikäinen ominaisuus, jota ei hevin voitu vaihtaa. Kuitenkin henkilöt, jotka "pettivät" puolalaisen perintönsä poliittisin sanoin tai teoin, suljettiin pois puolalaisesta kansakunnasta. Puolalaisiksi luokiteltujen sen sijaan oli pakko jäädä alueelle siinäkin tapauksessa, että he olisivat halunneet muuttaa Saksaan.[88]

Alueiden uudelleenasutus

muokkaa
 
Mămăligă on Itä-Galician puolalaisten keskuudessa erittäin suosittu ruokalaji. Sieltä Puolaan liitetyille alueille muuttaneet toivat tullessaan tämän ja muita perinteisiä ruokiaan uusille asuinseuduilleen.

Karkotettujen saksalaisten tilalle Puolaan liitetyille alueille muutti runsaasti väkeä kaikkialta Puolasta. Ensimmäiset uudet asukkaat saapuivat jo maaliskuussa 1945.[89] He valtasivat lähellä entistä rajaa sijainneita maatiloja ja kyliä samaan aikaan kun puna-armeija yhä eteni.[89] Näiden uudisasukkaiden lisäksi monet muut puolalaiset kävivät ryöstöretkillä kaikilla Saksan entisillä itäisillä alueilla.[89] Jo 30. maaliskuuta 1945 perustettiin Gdańskin voivodikunta, "palautettujen" alueiden ensimmäinen puolalainen hallinnollinen yksikkö.[90] Ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina alueille muutti ainakin 4,55 miljoonaa puolalaista[77] joko vapaaehtoisesti tai pakotettuina. Lisäksi alueilla asui ennestään 1 104 000 puolalaiseksi ilmoittautunutta, enimmäkseen Ylä-Sleesiassa, joten vuonna 1950 alueilla asui kaikkiaan 5 894 600 puolalaista.[46] Taustaltaan uudisasukkaat voidaan ryhmitellä seuraavasti:

  • Keski-Puolasta vapaaehtoisesti muuttaneet (enemmistö)[77]
  • Natsi-Saksan pakkotyössä pitämät, sodan jälkeen vapautetut puolalaiset (lähes miljoona)[77][91]
  • Puolan Neuvostoliitolle menettämiltä alueilta karkotetut (lähes kaksi miljoonaa, noin 26% väestöstä)[77][91]
  • Operaatio Veikselin aikana 1947 pakkosiirretyt ei-puolalaiset. Puolan hallitus määräsi suuren joukon maan kaakkoisosissa asuneita ukrainalaisia, joita maasta ei ollut karkotettu, muuttamaan eri puolille Puolaan liitettyjä alueita, tarkoituksena hajauttaa ja samalla assimiloida heidät. Samasta syystä myös Białystokin seudulla asuneet valkovenäläiset siirrettiin Puolaan liitetyille uusille alueille.
  • kymmenettuhannet natsien juutalaisvainoista hengissä selvinneitä juutalaiset, joista useimmat olivat kotoisin Puolan menettämiltä itäisiltä alueilta, asutettiin muun muassa Ala-Sleesiaan. Suurimmat uudet juutalaisyhteisöt syntyivät Ala-Sleesian Wrocławiin ja Wałbrzychiin, mutta myös Szczeciniin, Pommeriin.[92] Useimmat heitä kuitenkin muuttivat pois Puolasta vuonna 1968 maan silloisen poliittisen kriisin vuoksi.[93]
  • Kreikkalaiset ja makedonialaiset Kreikan sisällissodan pakolaiset (noin 10 000).[7]
 
"Kymmenes osuus, Zgorzelecistä Wrocławiin, kulkee Puolan alkuperäisten alueiden halki." Valokuva kesäkuun 1955 rauhanajosta.

Puolalaiset ja neuvostoliittolaiset sanomalehdet ja viranomaiset rohkaisivat puolalaisia muuttamaan länteen, "mahdollisuuksien maahan".[77] Näitä uusia alueita kuvailtiin paikkana, joissa paenneiden saksalaisten hylkäämät loistavat huvilat odottivat rohkeita uudistusasukkaita ja joissa halukkaille oli saatavilla täysin kalustettuja taloja ja liiketiloja. Todellisuudessa alueet olivat kuitenkin pahoin kärsineet sodan tuhoista, infrastruktuuri laajalti tuhoutunut, ja niissä kärsittiin laajaksi paisuneesta rikollisuudesta. Kesti vuosia, ennen kuin järjestysvalta saatiin toimivaksi.

Vasta vuonna 1970 Puolan pohjoisilla ja läntisillä alueilla asui enemmän ihmisiä (8 711 900) kuin ennen sotaa (8 555 000 vuonna 1939). Samana vuonna myös Puolan muiden alueiden väkiluku (23 930 100) ensimmäisen kerran ylitti sotaa edeltäneen tason (23 483 000 vuonna 1939).[46]

Nykyisin alueiden väestön valtaosa on puolalaisia, joskin muutamilla seuduilla kuten Olsztynissä, Masuriassa ja Ylä-Sleesiassa, varsinkin Opolen voivodikunnassa, on yhä pieni saksalainen vähemmistö.[94]

Muista itäblokin maista poiketen Puolassa useimpia pientalonpoikien maita ei koskaan kansallistettu. Varsinkin entisille saksalaisalueille, joita puolalaiset talonpojat eivät ennestäänkään omistaneet, perustettiin kuitenkin 1950-luvulta lähtien useita suuria kollektiivitiloja.[95]

Palautettujen alueiden osuus kommunistien valtaannousussa

muokkaa
 
Władysław Gomułka (keskellä), Puolan hallituksen ministeri, joka johti palautettujen alueiden kehitystä vuosina 1945–1948

Puolan kommunistihallitus, jota ei noussut valtaan demokraattisten vaalien tuloksena, pyrki oikeuttamaan valtansa saksalaisvastaisen propagandan avulla.[77] Uhkakuvaa Saksan revansismista pidettiin jatkuvasti yllä, ja kommunistien katsottiin olevan ainoita, jotka pystyivät takaamaan "palautettujen alueiden" pysymisen Puolan hallinnassa. Gomułka vakuutti:

»Läntiset alueet ovat yksi syistä, joiden vuoksi hallituksella on kansan tuki. Tämä neutraloi useita aineksia ja pitää kansan koossa. Läntinen laajentuminen ja maatalouden uudistus tulee yhdistämään kansakunnan ja valtion.[81][96]»

Hallitus pyrki saamaan kansan suosion jakamalla kansalaisille "omistajatonta omaisuutta".[81]

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto liitti alueisiinsa Curzonin linjan itäpuolella olevat entiset Puolan alueet ja rohkaisi tai pakotti näiden alueiden etnisiä vähemmistöjä, myös puolalaisia, muuttamaan länteen. Neuvostoliiton viranomaiset kiinnittivät yleisille paikoille julisteita, joissa saattoi lukea esimerkiksi:[97]

»Läntiset alueet. Eldorado. Verisissä taisteluissa puolalainen sotilas on vapauttanut ikivanhoja puolalaisia alueita. Puolalaiset alueet Puolalle. 5000 kuorma-autoa käytettävissä uudisasukkaiden kuljettamiseksi länteen. »

Alueiden laillinen asema

muokkaa
 
Zgorzelecin kulttuuritalo, jossa Zgorzelecin sopimus vuonna 1950 allekirjoitettiin

Kylmän sodan aikana länsivaltojen virallinen käsitys oli, että Potsdamin konferenssin päätösasiakirja ei ollut valtiosopimus vaan pelkkä muistio. Siinä sanottiin, että Saksan itärajaksi tulisi Oder-Neisse-linja, mutta asiakirjan viimeisessä artikkelissa sanottiin, että Saksan valtion lopullisesta asemasta ja myös sen alueista tultaisiin päättämään Saksan ja liittoutuneiden välisessä rauhansopimuksessa. Vuosien 1945 ja 1990 välisenä aikana Puolan kansantasavalta teki rajaa koskevan sopimuksen sekä Itä- että Länsi-Saksan kanssa. Vuonna 1960 Itä-Saksa ja Puola allekirjoittivat Zgorzelecin sopimuksen, jossa molempien maiden kommunistihallitukset virallisesti julistivat Oder-Neissen linjan "rauhan ja ystävyyden rajaksi".[98] Länsi-Saksa taas teki Puolan kanssa 7. joulukuuta 1970 Puolan länsirajaa koskeneen Varsovan sopimuksen. Siinä molemmat maat sitoutuivat olemaan käyttämättä toisiaan vastaan väkivaltaa ja hyväksyivät tuolloisen de facto -rajan eli Oder-Neisse-linjan. Lopullisesti asia kuitenkin vahvistettiin vasta vuonna 1990 sopimuksessa Saksaa koskevasta lopullisesta järjestelystä.

 
Rajakiviä Saksan ja Puolan rajalla Ueckermünden nummella

Ennen sopimusta lopullisesta järjestelystä Länsi-Saksan hallitus katsoi Oder–Neisse-linjan itäpuolella olevia entisiä saksalaisalueita vain "väliaikaisesti Puolan tai Neuvostoliiton hallinnassa." Helpottaakseen kansainvälisen tuen saamiselle Saksojen yhdistymiselle vuonna 1990 Saksan poliittinen johto tunnusti tosiallisen tilanteen ja hyväksyi sopimuksen ehdot, joissa Saksa luopui kaikista vaatimuksistaan Oder–Neisse-linjan itäpuolisiin alueisiin. Tämän ansiosta sopimus saatiin nopeasti neuvotelluksi, ja Saksan valtioiden yhdistäminen eteni nopeasti.

Lopullisesta järjestelystä tehdyssä sopimuksessa asetetun velvoitteen mukaisesti Saksa teki jo samana vuonna 1990, myös Puolan kanssa erillisen sopimuksen myös Puolan kanssa, Saksan ja Puolan rajasopimuksen, joka vahvisti maiden nykyiset rajat. Tämän sopimuksen allekirjoittaminen ja ratifiointi teki lopun kaikista alueisiin kohdistuvista Saksan vaatimuksista.

 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Recovered territories

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ Gregor Thum: ”Double Tragedy”, How Breslau became Wroclaw in the Century of Explusions, s. xxxix. Princeton University Press, 2003. Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Jarl Gustafsson: ”Eurooppa 1180”, Historian kartasto, s. 15. (tässä kartassa Puolan länsiraja on suunnilleen nykyisellä kohdallaan) WSOY, 1967.
  3. ↑ Jarl Gustafsson: ”Eurooppa 1500-luvulla”, Historian kartasto, s. 22. (tässä kartassa Puolan länsiraja on jo suunnilleen samalla kohdassa, missä se myöhemmin oli maailmansotien välisenä aikana) WSOY, 1967.
  4. ↑ Jarl Gustafsson: ”Venäjä ja sen naapurimaat”, Historian kartasto, s. 28. (karttaan merkitty Puolan rajat 1772 sekä Puolan jakojen jälkeiset rajat) WSOY, 1967.
  5. ↑ Eric Hammer: Ms. Livni, Remember the Recovered Territories. Israel National News, 16.8.2013. Artikkelin verkkoversio.
  6. ↑ Karl Weinhold: Die Verbreitung und die Herkunft der Deutschen in Schlesien. Stuttgart: Verlag von J. Engelhorn, 1887. Teoksen verkkoversio.
  7. ↑ a b Przemiany demograficzne społeczności greckiej na Ziemi Lubuskiej w latach 1953–1998. (Otsikon käännös: Lubsz Landin kreikkalaisyhteisön väestönkehitys vuosina 1953–1998) Zakorzenienie, 6.10.2019. Artikkelin verkkoversio. (puolaksi)
  8. ↑ R. M. Douglas: Orderly and Humane. The Expulsion of the Germans after the Second World War, s. 261. Yale University Press.
  9. ↑ Treaty between the Federal Republic of Germany and the Republic of Poland on the confirmation of the frontier between them, 14 November 1990 un.org. Viitattu 18.1.2025.
  10. ↑ Dxiennik Ustaw, 1938, nro 78: 533.
  11. ↑ Anthony Polonsky, Joanna B. Michlic: ”Explanatory Rules”, The Neighbors Respond: The Controversy over the Jedwabne Massacre in Poland, s. 466. Princeton University Press, 2004. Teoksen verkkoversio.
  12. ↑ Geoffrey K. Roberts, Patricia Hogwood: The Politics Today Companion to West European Politics, s. 50. Oxford University Press, 2013. ISBN 9781847790323 Teoksen verkkoversio.
  13. ↑ a b Joanna B. Michlic: Poland's Threatening Other: The Image of the Jew from 1880 to the Present, s. 207–208. Lontoo: Norton, 2006. ISBN 0-8032-3240-3
  14. ↑ Norman Davies: God's Playground: A History of Poland in Two Volumes, s. 381–,. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-925340-4
  15. ↑ a b c d e f g Geoffrey Hosking, George Schopflin: Myths and Nationhood, s. 153. Lontoon yliopisto, 1997. ISBN 0-415-91974-6
  16. ↑ a b c d Jan Kubik: The Power of Symbols Against the Symbols of Power: The Rise of Solidarity and the Fall of State Socialism in Poland, s. 64–65. Pennsylvania State University Press, 1994. ISBN 0-271-01084-3
  17. ↑ a b Nemesis at Potsdam, s. 168. Alfred M. De Zayas.
  18. ↑ a b Claudia Glunz; Artur Pełka; Thomas F. Schneider (toim.); Pawel Zimniak: ”Im Schatten des Zweiten Weltkrieges. Machtverhältnisse und Erinnerungsinteressen beim Umgang mit dem Deprivationsphänomen in der deutsch-polnischen Öffentlichkeit”, Information Warfare, s. 547–562; 556, 562. Osnabrückin yliopisto, 2007. ISBN 978-3-89971-391-6
  19. ↑ a b c d Wlodzimierz Borodzie, Klaus Ziemer (toim); Edmund Dmitrow: ”Vergangenheitspolitik in Polen 1945-1989”, Deutsch-polnische Beziehungen, s. 235–264; 250. Osnabrückin yliopisto, 2000.
  20. ↑ a b Rick Fawn: Ideology and national identity in post-communist foreign policies, s. 190. Hoboken, 2003.
  21. ↑ R. M. Douglas: Orderly and Humane. The Expulsion of the Germans after the Second World War, s. 86. Yale University Press.
  22. ↑ Redrawing Nations: Ethnic Cleansing in East-Central Europe, 1944–1948, s. 81. Philipp Ther, Ana Siljak.
  23. ↑ a b Norman Davies: God's Playground: A History of Poland in Two Volumes, s. 386. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-925340-4
  24. ↑ a b Gregor Thum: Die fremde Stadt. Breslau nach 1945, s. 298. PeP eBooks, 2006. ISBN 3-570-55017-6
  25. ↑ Martin Åberg, Mikael Sandberg: Social Capital and Democratisation: Roots of Trust in Post-Communist Poland and Ukraine, s. 51. Ashgate Publishing, Ltd., 2003. ISBN 0-7546-1936-2 Teoksen verkkoversio.
  26. ↑ a b Karl Cordell, Stefan Wolff: Germany's Foreign Policy Towards Poland and the Czech Republic: Ostpolitik Revisited, s. 139. Psychology Press, 2005. Teoksen verkkoversio.
  27. ↑ Krzysztof Kwaśniewski: Smutek anegdot, s. 93. Wydawnictwo "Sens", 2010. ISBN 978-83-86944-75-0
  28. ↑ Kodeks dyplomatyczny Wielkopolski, t. III, s. 425–426. Ludvig I, 1709.
  29. ↑ Juliusz Bardach, Bogusław Leśnodorski, Michał Pietrzak: Historia Ustroju i Prawa Polskiego, s. 85–86. Varsova: Lexis Nexis, 2001. ISBN 83-88296-02-7 (puolaksi)
  30. ↑ Jósef Frejlich: Fundamental Conditions of the Economic Independence of Poland, s. 88. Polish National Defense Committee, 1918. Teoksen verkkoversio.
  31. ↑ Jósef Frejlich: Fundamental Conditions of the Economic Independence of Poland, s. 93. Polish National Defense Committee, 1918. Teoksen verkkoversio.
  32. ↑ Freilich, Joseph: Fundamental Conditions of the Economic Independence of Poland, s. 93. Chicago: Polish National Defense Committee, 1918. Teoksen verkkoversio.
  33. ↑ Werner Fuchs: Poland's policy of expansion as revealed by Polish testimonies, s. 12. Deutscher Ostmarken-Verein, 1932.
  34. ↑ Tadeusz Gasztold, Hieronim Kroczyński, Hieronim Rybicki: Kołobrzeg: zarys dziejów, s. 27. Wydaw: Poznańskie, 1979. (puolaksi)
  35. ↑ Christopher M. Clark: Iron Kingdom: The Rise and Downfall of Prussia, 1600-1947, s. 233. Harvard University Press, 2006.
  36. ↑ Strzelce Krajeńskie: Studia i szkice historyczne, s. 73. Strzelce Krajeńskie Vuosi = 2016.
  37. ↑ a b c d e ”Šleesia”, Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen–Suomyrtti]], palsta 371. Otava, 1936.
  38. ↑ Kronika polska, Gall Anonim, s. 72. Wrocław: Zakł. Nard. Ossolińskich. (puolaksi)
  39. ↑ Śląska Biblioteka Cyfrowa – biblioteka cyfrowa regionu śląskiego – Wznowione powszechne taxae-stolae sporządzenie, Dla samowładnego Xięstwa Sląska, Podług ktorego tak Auszpurskiey Konfessyi iak Katoliccy Fararze, Kaznodzieie i Kuratusowie Zachowywać się powinni. Sub Dato z Berlina, d. 8. Augusti 1750. 225240 IV, 8.8.1750. Sbc.org.pl. Artikkelin verkkoversio.
  40. ↑ Hugo Weczerka: Handbuch der historischen Stätten: Schlesien, s. XXXVI. A. Kröner, 2003. ISBN 3-520-31602-1
  41. ↑ a b c d e ”Preussi”, Iso tietosanakirja, 10. osa (Piemonte–Renoivoida), palsta 438–439. Otava, 1936. ,
  42. ↑ Klaus Herbers, Nikolas Jaspert: Grenzräume und Grenzüberschreitungen im Vergleich: Der Osten und der Westen des mittelalterlichen Lateineuropa, s. 76–. Akademie Verlag, 2007. ISBN 3-05-004155-2
  43. ↑ Andreas Kossert: Masuren, Ostpreußens vergessener Süden, s. 210–211. Pantheon, 2006. ISBN 3-570-55006-0 (saksaksi).
  44. ↑ Leon Sobociński: Na gruzach Smętka, s. 61. Varsova: Kądziela, 1947. (puolaksi)
  45. ↑ Richard Blanke: Polish-speaking Germans? Language and national identity among the Masurians since 1871, s. 253–254. Böhlau, 2001. ISBN 3-412-12000-6 .
  46. ↑ a b c d e f Piotr Eberhatdt, Jan Owsinski: Ethnic Groups and Population Changes in Twentieth-century Central-Eastern Europe: History, Data, Analysis, s. 142–. Routledge, 2003. ISBN 978-0-7656-0665-5
  47. ↑ Witold Sienkiewicz, Grzegorz Hryciuk: Wysiedlenia, wypędzenia i ucieczki 1939-1959 Atlas ziem polski, s. 15. Varsova: Demart, 2008. ISBN 978-83-7427-391-6 (puolaksi)pages = 15
  48. ↑ Wojciech Roszkowski "Historia Polski 1918–1997", s. 157
  49. ↑ Dagmara Jajeśniak-Quast, Uwe Rada (toim); Aleksandra Wagrodzka: ”Teschen oder das vergessene Dreiländereck”, Die vergessene Grenze. be-bra Verlag, 2018. (saksaksi)
  50. ↑ "Intelligenzaktion" na Warmii, Mazurach oraz Północnym Mazowszu, Główna Komisja Ścigania Zbrodni Przeciwko Narodowi Polskiemu. Biuletyn Instytutu Pamięci Narodowej, 2003/2004, nro 12/1, s. 38–42.
  51. ↑ Norman Davies, Roger Moorhouse: Microcosm: A Portrait of a Central European City, s. 90. Pimlico, 2003.
  52. ↑ Anna Poniatowska, Bogusław Drewniak: Polonia szczecińska 1890–1939. Poznań, 1961.
  53. ↑ Hugo Weczerka: Handbuch der historischen Stätten: Schlesien, s. 166. A. Kröner, 2003. ISBN 3-520-31602-1
  54. ↑ Risto Lehmusoksa: ”Puola kukistuu neljässä viikossa”, Vuosisatamme kronikka, s. 526. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X
  55. ↑ ”Tripartite Dinner Meeting, 28 November 1943”, Foreign Relations of the US: The Conference at Cairo and Tehran 1943, s. 509–514. University of Wisconsin-Madison. Teoksen verkkoversio.
  56. ↑ Jorma O. Tiainen (toim.): ”Huippukonferenssi Krimillä”, Vuosisatamme Kronikka, s. 633. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X
  57. ↑ British Foreign Policy in the Second World War, s. 299. Lontoo: Llewellyn Woodward, 1962.
  58. ↑ ”Third Plenary Meeting 6 February 1945, Bohlen Minutes”, Foreign Relations of the US, The Conferences at Malta and Yalta, s. 77. US Dept. of State, 1945.
  59. ↑ ”Third Plenary Meeting 6 February 1945, Bohlen Minutes”, Foreign Relations of the US, The Conferences at Malta and Yalta, s. 669. US Dept. of State, 1945.
  60. ↑ Martin Kitchen: Winston Churchill and the Soviet Union during the Second World War. The Historical Journal, 1987, 30. vsk, nro 2. Artikkelin verkkoversio.
  61. ↑ Osoite = Warren F. Kimball: The Cold War Warmed Over. The American Historical Review, 1974, 79. vsk, nro 4, s. 1119–1136. American Historical Association. Artikkelin verkkoversio.
  62. ↑ Oder–Neisse line Britannica.com. Viitattu 18.1.2025.
  63. ↑ a b Peter Johnsson, Yrjö Lautela: ”Puolan kansantasavalta”, Puola: Vanhaa ja uutta Eurooppaa, s. 109. Edita, 2004. ISBN 951-3-73993-7
  64. ↑ Leszek Kosiński: Pochodzenie terytorialne ludności Ziem Zachodnich w 1950 r. Dokumentacja Geograficzna, 1960, nro 2. Artikkelin verkkoversio. (puolaksi)
  65. ↑ Andrzej Paczkowski: The Spring Will Be Ours: Poland and the Poles from Occupation to Freedom, s. 14. (kääntänyt Jane Cave) Penn State Press, 2003. ISBN 0271047534 Teoksen verkkoversio.
  66. ↑ Martin Åberg, Mikael Sandberg: Social Capital and Democratisation: Roots of Trust in Post-Communist Poland and Ukraine, s. 79. Ashgate Publishing, Ltd., 2003. ISBN 0-7546-1936-2 Teoksen verkkoversio.
  67. ↑ a b Tomasz Kamusella in Prauser and Reeds (eds): The Expulsion of the German communities from Eastern Europe. EUI HEC, 2004, nro 1. Artikkelin verkkoversio.
  68. ↑ Philipp Ther, Ana Siljak: Redrawing Nations: Ethnic Cleansing in East-Central Europe, 1944-1948, s. 114. Rowman & Littlefield, 2001. ISBN 0-7425-1094-8
  69. ↑ Gregor Thum: Die fremde Stadt. Breslau nach 1945, s. 363. PEP eBooks, 2006. ISBN 3-570-55017-6
  70. ↑ Gregor Thum: Die fremde Stadt. Breslau nach 1945, s. 287. PEP eBooks, 2006. ISBN 3-570-55017-6
  71. ↑ Gregor Thum: Die fremde Stadt. Breslau nach 1945, s. 282. PEP eBooks, 2006. ISBN 3-570-55017-6
  72. ↑ Gregor Thum: Die fremde Stadt. Breslau nach 1945, s. 281. PEP eBooks, 2006. ISBN 3-570-55017-6
  73. ↑ Gregor Thum: Die fremde Stadt. Breslau nach 1945, s. 283. PEP eBooks, 2006. ISBN 3-570-55017-6
  74. ↑ Norman Davies: God's Playground: A History of Poland in Two Volumes, s. 393. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-925340-4
  75. ↑ Gregor Thum: Die fremde Stadt. Breslau nach 1945, s. 281. PEP eBooks, 2006. ISBN 3-570-55017-6
  76. ↑ Pomocnik Historyczny POLITYKI - "Prusy - wzlot i upadek" 137 16.03.2012
  77. ↑ a b c d e f g Karl Cordell, Andrzej Antoszewski: Poland and the European Union, s. 167–168. Routledge, 2000. ISBN 0-415-23885-4 Teoksen verkkoversio.
  78. ↑ Powszechny sumaryczny spis ludności z dn. 19.ll 1946 r, s. xvi. (Yhteenveto yleisestä väestönlaskennasta 14. helmikuuta 1946) Główny Urząd Statystyczny]] Rzeczypospolitej Polski (Puolan tilastollinen keskusvirasto), 1947. Teoksen verkkoversio.
  79. ↑ National minorities in northern and western Poland iz.poznan.pl. 21.12.2009. Viitattu 18.1.2025.
  80. ↑ a b Curp, T. David: A clean sweep?: the politics of ethnic cleansing in western Poland, 1945-1960, s. 83. Boydell & Brewer, 2006. ISBN 1-58046-238-3 Teoksen verkkoversio.
  81. ↑ a b c d Dan Diner, Raphael Gross, Yfaat Weiss, Jüdische Geschichte als allgemeine Geschichte, p.164
  82. ↑ Gregor Thum: Die fremde Stadt. Breslau nach 1945, s. 344. PEP eBooks, 2006. ISBN 3-570-55017-6
  83. ↑ a b Karl Cordell (toim); Tomaz Kamusella, Terry Sullivan: Ethnicity and Democratisation in the New Europe, s. 175–. Routledge, 1999. ISBN 978-0-415-17312-4
  84. ↑ Gregor Thum: Die fremde Stadt. Breslau nach 1945, s. 344, 349. PEP eBooks, 2006. ISBN 3-570-55017-6
  85. ↑ Imagining Their Lands as Ours: Place Name Changes on Ex-German Territories in Poland after World War II src-h.slav.hokudai.ac.jp. Arkistoitu 31.8.2021. Viitattu 16.1.2024.
  86. ↑ Marek Zybura: Impressionen aus der Kulturlandschaft Schlesien, Band 3, Der Umgang mit dem deutschen Kulturerbe in Schlesien nach 1945, s. 65. Senfkorn-Verlag, 2005. ISBN 3-935330-19-7
  87. ↑ Gregor Thum: Die fremde Stadt. Breslau nach 1945, s. 520. PEP eBooks, 2006. ISBN 3-570-55017-6
  88. ↑ Who Is a Pole? Polish Nationality Criteria in the "Recovered Lands," 1945-1951,. Canadian Review of Studies in Nationalism, 2001, nro 28#1, s. 107–118.
  89. ↑ a b c T. David Curp: A clean sweep?: the politics of ethnic cleansing in western Poland, 1945-1960, s. 42. Boydell & Brewer, 2006. ISBN 1-58046-238-3 Teoksen verkkoversio.
  90. ↑ Hans Roos: A history of modern Poland: from the foundation of the State in the First World War to the present day. Knopf, 1966. Teoksen verkkoversio.
  91. ↑ a b Dierk Hoffmann, Michael Schwartz: Geglückte Integration? s. 142. Oldenburg, 1999. Teoksen verkkoversio.
  92. ↑ Selwyn Ilan Troen, Benjamin Pinkus, Merkaz le-moreshet Ben-Guryon: Organizing Rescue: National Jewish Solidarity in the Modern Period, s. 283-284. Lontoo: F. Cass, 1992. ISBN 0-7146-3413-1
  93. ↑ Gregor Thum: Die fremde Stadt. Breslau nach 1945, s. 127–128. PEP eBooks, 2006. ISBN 3-570-55017-6
  94. ↑ Wyniki Narodowego Spisu Powszechnego Ludności i Mieszkań 2002 w zakresie deklarowanej narodowości oraz języka używanego w domu web.archive.org. Viitattu 18.1.2025.
  95. ↑ Tuure Junnila: ”Puolasta tulee Stalinin tahdosta kansandemokratia”, Utopia luokattomasta yhteiskunnasta: Luokkavastakohdat ja luokkataistelu Itä-Euroopan sosialistisissa maissa, s. 91. WSOY, 1982. ISBN 951-0-11461-8
  96. ↑ Aleksander Kochański: ”Protokół obrad KC PPR w maju 1945 roku”, Dokumenty do dziejów PRL, 1. (Puolan työväenpuolueen toukokuussa 1945 pitämän kokouksen pöytäkirjasta) Varsova: Instytut Studiów Politycznych PAN, 1992.
  97. ↑ Norman Davies, Roger Moorhouse: Die Blume Europas. Breslau, Wrocław, Vratislava: Die Geschichte einer mitteleuropäischen Stadt, s. 533–534. München: Droemer, 2002. ISBN 3-426-27259-8
  98. ↑ Why is the Oder-Neiße Line a Peace Border? (1950) web.archive.org. Viitattu 18.1.2025.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wiki.x.io/w/index.php?title=Palautetut_alueet_(Puola)&oldid=22972851”