Kestävä hyvinvointi

Kestävä hyvinvointi tarkoittaa sellaista käsitystä ihmisten hyvinvoinnista, joka turvaa hyvinvoinnin oikeudenmukaisen jakautumisen sekä nykyisille että tuleville sukupolville planetaaristen rajojen puitteissa. Nykyinen hyvinvointi rakentuu muun luonnon ylikuluttamiselle tuottaen ympäristökriisejä. Nämä kriisit, kuten ilmastonmuutos, uhkaavat puolestaan hyvinvointia. Kestävän hyvinvoinnin lähestymistapa pyrkii hahmottamaan, miten samaan aikaan voidaan edistää ihmisten hyvinvointia ja vähentää ihmisten aiheuttamaa ympäristökuormitusta. Yksikään valtio ei ole vielä onnistunut tässä. Kestävän hyvinvoinnin mukaista sosiaalipolitiikkaa kutsutaan ekososiaalipolitiikaksi ja se on välttämätöntä siirtymässä kohti ekohyvinvointivaltiota. Kestävän hyvinvoinnin lähestymistapa on monitieteinen yhdistäen sosiaali-, talous- ja luonnontieteitä sekä käyttäytymistieteitä.

Taustaa

Kestävän hyvinvoinnin taustalla on kritiikki yksilökeskeistä hyvinvointikäsitystä kohtaan. Ihmisten hyvinvointi on riippuvaista ekosysteemien hyvinvoinnista. Hyvinvointi muotoutuu osana yhteisöjä, yhteiskuntaa, muuta luontoa ja koko maailmankaikkeutta. Kestävä hyvinvointi painottaa luonnon vaikutusta ihmisten hyvinvoinnille sekä ekosysteemien merkitystä ihmisen selviytymiselle. Tästä syystä hyvinvointia tulisi mitata perinteisen bruttokansantuotteen sijaan muilla mittareilla, jotka ottavat huomioon planetaariset rajat ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden.

Hyvinvoinnin kestävyyden kysymykset voidaan yhdistää moniin erilaisiin hyvinvointitutkimuksen traditioihin; esimerkiksi subjektiivisen hyvinvoinnin tai toimintamahdollisuuksien tarkasteluun. Kestävä hyvinvointi yhdistetään usein tarveperusteiseen käsitykseen ihmisestä, jossa hyvinvointi tarkoittaa ihmisen moninaisten tarpeiden tyydyttymistä, ja ihminen hahmotetaan laajasti psyykkis-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena. Tällainen tarveperustainen ihmiskäsitys kritisoi ymmärrystä ihmisestä vain omaa taloudellista etuaan ajavana yksilöllisenä toimijana. Kestävässä hyvinvoinnissa tarpeet erotetaan haluista. Halut ymmärretään intentionaalisina ja ihmisten mielissä syntyvinä, kun taas tarpeet nähdään universaaleina ja välttämättöminä. Tarpeet ovat riippumattomia ihmisten haluista, jolloin ihminen voi tarvita jotain, mitä ei halua. Lisäksi tarpeet on mahdollista tyydyttää eli tietyille tarpeille on mahdollista määrittää jokin kynnysarvo, joka täyttää tarpeen. Voidaan esimerkiksi ajatella, että ihminen ei tarvitse tiettyä määrää enempää asuintilaa tai energiaa ruoasta päivässä. Oleellista kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa on myös erottelu tarpeiden ja “tarpeiden tyydyttäjien” välillä. Ruoan tarpeen voi esimerkiksi tyydyttää monella tavalla, joilla kaikilla on erilainen materiaalinen jalanjälki.

Tarpeet ovat ylisukupolvisia, jolloin tulevien sukupolvien tarpeet voidaan hahmottaa samanlaisina kuin nykyistenkin ihmisten. Tällöin on mahdollista tietää, mikä tuottaa hyvinvointia myös tuleville sukupolville. Ihmisten tarpeet ymmärretään myös moninaisina, jolloin tarpeet eivät liity vain materiaalisiin hyödykkeisiin vaan myös esimerkiksi erilaisiin aktiviteetteihin ja ihmissuhteisiin. Yhden tarpeen tyydyttämisellä ei myöskään voi korvata toisen tarpeen tyydyttämistä vaan kaikkien tarpeiden tulee täyttyä hyvinvoinnin saavuttamiseksi.

Mistä kestävä hyvinvointi koostuu

Kestävä hyvinvointi voidaan hahmottaa yksilöä koskevana hyvinvointina (sustainable well-being). Se voidaan hahmottaa myös laajemmin yhteiskunnassa kestävän hyvinvoinnin (sustainable welfare) tuottamisena esimerkiksi sosiaalipolitiikan keinoin. Englanninkielisiä käännöksiä hyvinvoinnista (wellbeing ja welfare) käytetään toisinaan myös synonyymeina.

Tuula Helne ja Tuuli Hirvilammi ovat jäsentäneet yksilöiden kestävää hyvinvointia omassa mallissaan, joka pohjautuu suomalaisen sosiologi Erik Allardtin hyvinvointiteoriaan. Allardt on määritellyt hyvinvoinnin koostuvan kolmesta ihmisen olemassaolon ja kehityksen ehtoja kuvaavasta ulottuvuudesta, jotka hän on nimennyt englanninkielisillä termeillä having, loving ja being.  

Helne ja Hirvilammi lisäävät teoriassaan Allardtin malliin neljännen ulottuvuuden: doing. Helne ja Hirvilammi hahmottavat mallissaan hyvinvoinnilla olevan ekosysteeminen perusta sekä myös ekologisia vaikutuksia. Lisäksi malli on tarvelähtöinen ja näkee hyvinvoinnin moniulotteisena. He viittaavat having-ulottuvuudella tarpeisiin pysyä hengissä ja saada perustoimeentulo. Having-ulottuvuuteen liittyy kohtuullisuus elintasossa, jolloin elintaso ei vaaranna ekologista kestävyyttä. Doing-ulottuvuus viittaa merkityksellisen ja vastuullisen tekemisen tarpeisiin. Tämä voi sisältää palkkatyön lisäksi myös esimerkiksi hoivatyötä ja harrastuksia. Loving-ulottuvuus viittaa rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tarpeisiin. Tähän sisältyy ihmisten välisten suhteiden lisäksi myös muuta luontoa, tulevia ja menneitä sukupolvia, erilaisia paikkoja sekä itseä kohtaan tunnettu myötätunto ja rakkaus. Being-ulottuvuus viittaa mallissa tarpeisiin terveydestä sekä ihmisenä olemisesta ja itsensä toteuttamisesta. Being-ulottuvuus tarkoittaakin kasvamista täyteen ihmisyyteen.

Kestävän hyvinvoinnin kriteerit

Kestävää hyvinvointia tuottavien palvelujen tunnistamiseksi ja tueksi tarvitaan kriteeristö, jonka avulla voidaan arvioida, tuottavatko yhteiskunnan sosiaalipalvelut ja -etuudet hyvinvointia kestävästi. Katharina Bohnenberger on koonnut yhteen kuusi kestävän hyvinvoinnin piirrettä aikaisemmasta kirjallisuudesta. Ensimmäinen kestävän hyvinvoinnin piirre on tarpeiden tyydyttymisen varmistaminen. Tarpeiden määrittely on keskeistä, sillä niihin perustuvat sosiaaliset tavoitteet tulee muotoilla siten, että ne kunnioittavat planetaarisia rajoja ja samalla niiden saavuttaminen varmistaa riittävän hyvän elämän ihmisille. Toinen kestävän hyvinvoinnin piirre on sosiaalisen osallisuuden tukeminen sosiaalipalveluin ja -etuuksin. Sosiaalinen osallisuus tukee ihmisten hyvinvointia ja yhteiskunnan suuret elintasoerot heikentävät osallisuutta. Tämän takia eriarvoisuutta hillitsevät tulonsiirrot, kuten perustulo tai maksimitulo, toteuttavat kestävän hyvinvoinnin piirteitä.

Kolmas kestävän hyvinvoinnin piirre on planetaaristen rajojen kunnioittaminen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ylikulutuksen vähentämistä asettamalla kannustimia materiaalisen jalanjäljen vähentämiselle. Neljäntenä kestävän hyvinvoinnin piirteenä on vapaus määritellä oma elämäntyylinsä. Kestävää hyvinvointia tukevia sosiaalipalveluita ja -etuuksia voidaan arvioida sen mukaan, miten ne antavat kansalaisille mahdollisuuksia omiin valintoihin. Vapaus elämäntyylin määrittelyyn liittyy esimerkiksi siihen, että ihmisen ei ole pakko osallistua markkinoille kuluttajana ja ihmisellä on aikaa tehdä haluamiansa valintoja. Jonkun ihmisen valinnat markkinoilla voivat myös rajoittaa jonkun toisen hyvinvointia. Ihminen saattaa esimerkiksi ostaa paidan, jonka tuottamisessa työskentelyolosuhteet ovat olleet huonot, mikä vähentää paidan tekijän hyvinvointia.

Viidentenä kestävän hyvinvoinnin piirteenä on taloudellinen toteuttamiskelpoisuus ja riippumattomuus talouskasvusta. Sen lisäksi, että sosiaalipalveluiden ja -etuuksien tulee olla taloudellisesti toteuttamiskelpoisia, tulee niiden olla myös ekologisesti kestäviä kolmannen piirteen mukaisesti. Koska jatkuvan talouskasvun on todettu olevan ristiriidassa planetaaristen rajojen kanssa, kestävää hyvinvointia ei voi rakentaa talouskasvun varaan. Kuudennen kestävän hyvinvoinnin piirteen mukaan sosiaalipalveluiden ja -etuuksien tulee edistää kestäviä elämäntapoja sekä tukea kestäviä sosiaalisia ja taloudellisia rakenteita yhteiskunnassa. Niiden toteutus on kuitenkin riippuvaista esimerkiksi kulttuurisista, taloudellisista ja teknologisista olosuhteista.